Huomenna tulee teurasauto. Kaksi lehmää lähtee auton kyytiin, joista toinen on kohta 14-vuotias rouva, hyvä pitolehmä, ja toinen vasta kerran poikinut lehmä.
Ensin mainittu poistetaan luonnollisesti jo korkean ikänsä vuoksi ja tämä jälkimmäinen erittäin ambivalentin luonteensa vuoksi. Häilyvän, välillä jopa vihaisen luonteen lisäksi ongelmana on ollut tiukka poikimatausta.
Kaikista Limousin-hiehoista ei tule hyvää emolehmää, kuten meistä naispuolisista ihmisistäkään ei kaikista ole äideiksi.
Hyvä emolehmä pystyy poikimaan itse. Se hoitaa jälkeläisensä hyvin ja asettaa sen etusijalle varsinkin vasikan elämän alkutaipaleella. Hyvällä emolehmällä on tietysti hyvin maitoa sekä vetimet sen malliset, että ne soveltuvat hyvin vasikan imemiseen. Lisäksi utare ei saa olla repsahtanut liian alas, sillä vasikan on vaikea päästä kovin matalalle. Hyvällä emolehmällä myös terveys kestää, ei tapahdu kohdunulostuloja tai muitakaan insidenssejä. Lisäksi sen pitää pystyä pitämään kunnostaan huolta myöhemminkin ja palautumaan parempaan kuntoluokkaan myös vasikan vieroituksen jälkeen.
Sitten seuraa melkein tärkein ominaisuus: hyvän emolehmän tulee luottaa ja hyväksyä hoitajansa joka tilanteessa. Vihaisen ja tiukasti vasikkaansa vartioivan lehmän kanssa on riskialtista toimia. Vaikka itse hyväksyisin tiettyyn rajaan asti menevän oman jälkeläisen puolustamisen, niin päälle lehmä ei saa missään nimessä käydä. Mielestäni hyvä emo ei saa olla liian kuuma, vaikka joskus hyviin emo-ominaisuuksiin on korreloitu juuri tämä sitkeä vasikan puolustaminen. Kyllä kelvollisesti vasikkansa hoitava emolehmä voi olla myös kiltti.
Toki poikimiset vaihtelevat samankin yksilön eri vuosien poikimisten välillä ja pienet hormonimyrskyt sallitaan emon käyttäytymisessä. Lähtökohtana on kuitenkin mukava ja leppoisa lehmä myös heti tuoreeltaan poikimisen jälkeen, jolloin agressiiviset piirteet yleensä esiintyvät vahvimmin.
Paljon vaaditaan ominaisuuksia hyvältä emolehmältä. Onneksi meitä naisia ei sentään rankata ennen mainittujen kriteereiden pohjalta!
Niin, tuo 13-vuotias Ulla oli juuri tuollainen sitkeä puurtaja, jolta taidettiin saada yli kymmenen elävää vasikkaa. Nuorempana Ullalla oli taipumuksena huolehtia myös muiden vasikoista. Se saattoi jäädä laitumelle yksin ja ainoana lehmänä pelkästään kaitsemaan muista erillään olevaa vasikkalaumaa. Vaikka muut mammat huojentelivat jossain laitumella ja jättivät vasikkansa kuka minnekin, oli Ulla aina kymppinä katsomassa lapsukaisten perään ja huolehtimassa niitä takaisin navettaan.
Sittemmin, kun Ullalle alkoi kertyä jo ikää, ei se viitsinyt enää olla toisille babysitterinä, vaan mieluummin se öllötteli oloneuvoksena pihaton oljissa tai päivysti vakiopaikallaan ovella kohti laidunta. Hovimestarin tavoin se osoitti tulijoille, että kuka on kuka ja kenen paikka löytyy mistäkin.
Ulla oli kuin viini; se parani vanhetessaan. Nuoruuden arkuus vaihtui seesteiseen maailmannaiseen. Särmät pehmenivät ja tietynlainen huumori astui tilalle. Tuntui että ystävystyin Ullan kanssa vasta nyt vanhemmalla iällä. Ehkä meissä oli jotain samaa.
Karjaan jäi kolme Ullan tytärtä. Näin ei Ullankaan geenit pääse sammumaan, vaan tulossa on entistä uutterampia vasikanhoitajia.
Siitäkin huolimatta huomenna on edessä vaikea päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti