Mikä minut sai tänne tulemaan?

Oikeastaan en edes muista millaista elämä oli ennen muuttoa tänne Ylikankaan tilalle.
Minulla on vain sekavia muistikuvia sieltä ja täältä; kaikenlaista toimintaa ja erinäistä puuhastelua monissa eri paikoissa. Oikeastaan sillä ei ole mitään merkitystä nykyisyyden kannalta.

Monilla ihmisillä saattoi olla minusta sellainen kuva, että olin menevä ja rohkea, joidenkin mielestä ehkä uhkarohkeakin, mutta tasapaksua elämäni ei varmasti kenenkään mielestä ollut. Heittelyä sinne tänne. Ihmisiä tuli ja meni. Tein elämässäni nopeita päätöksiä ja valintoja. -Ja miksen olisi tehnyt, minulla ei ollut perhettä ja olin vapaa menemään.
Mutta kaiken takana oli pohjaton kaipuu ja ikävä jonnekin.
Tuntui, että olinpa missä tahansa, ei sielläkään ollut hyvä.

Kuulostaa ihan Bret Easton Ellisin luomalle Patrick Bateman-nimiselle hahmolle suoraan 90-luvun New Yorkin pörssimaailmasta kulttikirjasta American Psyco. Huippuelämyksiä huippuelämysten perään. Tosin omasta tarinastani voidaan jättää pois kaikki raakuudet ja raha ja huumeet. Ja kääntää päähenkilö naispuoliseksi. Eli taidetaan liikkua jo aika kaukana itse kirjan tarinasta... -No, ei anneta pikkuasioiden haitata!
Mutta jotenkin näen sellaisen oman elämän irrallisuuden yhtymäkohtana minun aikaisemman elämäni ja tuon Ameriikan hullun välillä. Jotenkin sen kirjan tunnelma oli yhtä kaaosmaista kuin omanikin.

Mutta kohtalo puuttui peliin.

Näistä lähtökohdista tulleena suorastaan eksyin vahingossa näille seuduille yhtenä juhannuksena. Yksi kaverini oli kutsunut minut kylään mökilleen. Ja siellä tapasin hänen sukulaisensa, joka sattui olemaan yksinäinen maatilan isäntä -ja poikamies.
Jo seuraavana päivänä olin navetoimassa hänen luonaan, ja panin merkille, että paljon on yhdelle miehelle töitä. Ihmettelin, kun hän sanoi ajelleensa moottoripyörällä Helsinkiin kahden päivän kesälomansa aikana.- Kahden päivän kesäloma! Mikä loma se sellainen on? Sehän on vain tavallinen viikonloppu!
Myöhemmin olen kokenut maataloustuottajana saman asian itsekin. Kyllä kesäloma voi olla kahden päivän mittainen. Oikeastaan sen pitempiä lomia alkaa olla jopa vaikeaa järjestää. Ja pitää muistaa, että karjankasvattajilla on oikeus pitää 26 vuosilomapäivää vuodessa. Jokainen voi laskea, kun vuodessa on 52 viikkoa, niin karjankasvattaja saa keskimäärin yhden vapaapäivän joka toinen viikko. Tietysti itse voi hommata vaikka kymmenen renkiä hoitamaan hommat ja lomailla niin kuin tykkää, mutta näillä maatalouden kannattavuuksilla se on täysin mahdoton ajatus.

Kesäpäivät kuluivat vauhdikkaasti Ylikankaan tilan touhuissa. Hyvä että edes huomasin aikaisemmin keväällä leikattua polveani, kun meno oli niin mahtavaa. Sain jopa opetella traktorin ajoa ja käärimään paalattuja rehupaaleja. Peruuttaminen oli kaikkein haastavinta! Aina välillä paali mätkähti naapurin ojaan, mutta sekään ei haitannut menoa.
Kerran traktorini sammui keskelle risteystä, enkä saanut sitä millään käyntiin. Näin peräpeilistä vain jonon kärsivällisiä autoilijoita. -Nooh, kaikkea sattuu.

Sitten syksyllä, kun piti palata takaisin vanhaan työpaikkaani vetämään kesken olevaa projektia, päätin että Ylikangas tarvitsee minua sittenkin enemmän kuin tuo projekti. Pakkasimme muuttokuorman autoon ja ajoimme tänne.

Vaikka olin ollut vaikka minkälainen idiootti, tajusin että nyt on niin paljon pelissä, että tämän asian kanssa ei voi leikkiä. En voi vain mennä jonkun tilalle ja elämään ja lähteä sieltä niin kuin huvittaa, vaan sen päätöksen tulee olla vedenpitävä.

Tästä on nyt aikaa jo tovi, yli kymmenen vuotta. Mukaan on tullut myös kolme lasta. Tila on kehittynyt. Ja mutkiakin on ollut matkassa; monenlaisia.
Mutta yksi on varma, en ole ollut enää yksinäinen, enkä ole kaivannut mitään, eikä minulla ole ollut ikävä minnekään.
Olen löytänyt kotini.

Hiehon ensimmäinen poikiminen

Tämä aamu oli normaali arkiaamu; lapset koulutielle, nuorimmainen autoon ja hoitoon -mutta hups- eipä päästykään hoitoon asti..

Navetassa oli nimittäin hiehon ensimmäinen poikiminen kesken; syntyvän vasikan takajalka sojotti näkyvissä, mutta muuta edistystä ei ollut tapahtunut viimeiseen tuntiin. Hieho kävi karsinassaan makuulle ja hetken kuluttua nousi taas ylös, koko ajan paikkaa vaihtaen.
Kävimme pikapalaverin isännän kanssa, ja päädyimme siihen lopputulemaan, että vetoapua on annettava, vasikka pitää saada ulos tavalla tai toisella. Yksin poikiminen ei nyt onnistunut tältä hieholta.

Kytkimme emon sarvistaan kiinni ja kömmimme karsinaan. Onneksi paikalla sattui olemaan raamikas luottolomittajamme, jonka avulla lähdimme vetotalkoisiin. Puimme poijitusvaljaat päälle, otimme mukaan liukastusainetta ja talouspaperia sekä muuta tarvittavaa tarpeistoa.

Onneksi tämä lehmänalku oli rauhallinen, eikä toikkaroinut edestakaisin. Oli helppoa tunnustella vasikan asentoa ja tilaa, kun kohde pysyi hyvin paikoillaan. Käsiin tuntui selvästi kohtalaisen paksut etujalat sekä pyöreähkö pää, josta roikkui kieli ulkona. Hyvä, ainakaan perätilasynnytyksestä ei ollut kyse. Epäilin, että kyseessä voisi olla sonnivasikka.

Tilaa tuntui olevan synnytyskanavassa, mutta ongelmana oli toinen jalka, joka oli jäänyt matkalla huonoon asentoon pään taakse. Oikaisin jalan ja sain kiedottua vasikan vetovaljaat molempiin etujalkoihin. Lähdimme vetämään tasaisesti. Hieholla oli vielä jonkin verran supistuksia jäljellä, joten vasikka alkoi pikkuhiljaa tulemaan.

Lopulta vasikka mätkähti olkien päälle. Se vaikutti hetken lähes hengettömältä, mutta pienten virvoitusyritysten jälkeen se alkoi hengittää. Tarkistimme sukupuolen, poika tuli, poistuimme karsinasta ja päästimme emon vapaaksi nuolemaan tulokasta. Ensin hieho ei tajunnut, mitä oli tapahtunut, vaan katseli ihan muualle kummissaan. Sitten kun se älysi, että karsinassa on muitakin, alkoi tiivis äiteen hoito ja hoiva.

Tällä hetkellä sekä emo että poikanen voivat hyvin; ruokapaikka löytyi emon alta, mikä tärkeintä!
Nyt on mahdollista viettää huoletonta laatuaikaa ihan kahdestaan muutamien päivien ajan. Ja sitten alkaa suunnata katsetta kohti muita kavereita.
-Kyllä siinä muitten mammojen naamat venähtää, kun näkevät näin hienon vasikan!

Että sillä tavalla alkoi tämän Näsä-nimisen vasikan maallinen elo. Kaveri saa korvamerkitkin sitten huomisaamuna. Ehkäpä siitä kuullaan vielä!

Yksi selviytymistarina

Joskus käy niin, että johonkin eläimeen suopuu jollain tapaa ehkä vähän enemmän kuin johonkin toiseen. Se voi olla jokin piirre eläimen luonteessa, sen tavassa katsoa ja liikkua, tai siinä kuinka se suhtautuu toisiin lajitovereihin tai ihmisiin. Tai taustalla voi olla harvinainen selvitymistarina, kuten tällä vasikalla, josta haluan kertoa.

SuperNovan tarina

Oltiin kesän kynnyksellä, aurinko lämmitti jo ilmaa ja kullerot alkoivat kukkia.
Aamuyöstä kokenut emolehmä oli tehnyt pirteän poikavasikan, joka juoksenteli jo aamulla villisti pitkin navetan käytäviä. Vasikka ohjattiin kärsivällisesti takaisin emonsa luo, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta se ei vain alkanut imeä. Vaikutti siltä, että sitä ei kiinnostanut tämä emon tarjoama ruokapuoli ollenkaan. Se vain tähyili karsinasta ulos ja kömpi sieltä tämän tästä pois. Emokin alkoi olla ihmeissään.

Seurattuamme aikamme tätä onnetonta touhua, päätimme aloittaa juoton niin sanotulla pakkoletkulla.
Onneksi pakastimesta löytyi pakastettua ternimaitoa -kiitos auttavaisten naapureidemme. Emolehmätilallahan harvemmin lypsetään lehmiä, joten laihat olisivat olleet vasikan eväät ilman naapurimme lypsytilan apua.

Vasikan ottaminen erilleen emon luota ei ole aina kovin helppoa, ei myöskään tässä tapauksessa. Emo vahti rääpälettään kuin haukka konsanaan. Mutta oveluudella ja ohralitisteämpärillä saatiin lehmän huomiota siirrettyä sen verran, että vasikan riisto karsinasta saatiin onnistumaan.

Vasikka kunnolla kiinni, letku suuhun ja kurkkuun, ja sitten varovaista juottoa. Tällä epelillä olikin voimaa rimpuilla. Tuntui, että suoranainen hyperaktiivisuus vaivaa lapsukaista.
Tällä menettelyllä etenimme muutaman päivän: kolmesti päivässä pakkoletkujuottoa ja taas vasikan palautus emonsa karsinaan. Ja aina vaan tuloksettomasti. Vasikka ei halunnut imeä.
Lopulta aloimme olla huolissamme itsekin. Juotosta huolimatta poikanen alkoi kuihtua. Olin näkevinäni samentumaa ja katseen hitautta toisessa silmässä. Se alkoi maata enemmän ja enemmän. Lisäksi sen makuuasento oli vähän erikoinen; kyljellään, pää taakse vedettynä. Hälytyskellot soivat taas päässäni. Eläinlääkäriä tarvitaan.

Tässä vaiheessa pojalla oleva tauti oli jo edennyt niin pitkälle, että se vain ripuloi kuumeisena ja näkö oli lähtemässä kokonaan. Näytti siltä, että se sai välillä kramppeja jalkoihinsa. Kuulostaa siltä kuin tässä olisi mennyt viikkoja, mutta tosiasiassa tässä touhussa meni joitakin päiviä. Tuollaisen pikkuvasikan vointi vain muuttuu dramaattisesti ihan tunneissa; aamulla juostaan, illalla kuollaan. Tauti oli siis kova.

Mielessämme kävi moneen kertaan, että onko armollisempaa päästää olento kärsimyksistään. Mutta mielessäni pyöri tauti, johonka olisi lääkkeet olemassa, kun vain saataisiin eläinlääkäri nopeasti paikalle.
Potilas makasi kuumissaan eristettynä omassa hoitokarsinassaan, kun eläinlääkäri ajoi pihaan. Selitimme asian lääkärille ja heitimme ilmaan epäilyksemme taudista, B1-vitamiinin puutostaudista eli aivokuoren kuoliotaudista tai CCN-taudista. Se oli lääkärin mukaan mahdollinen, mutta harvinainen näin nuorilla vasikoilla.
Tarkkaa syytä tälle taudille ei osata sanoa. On epäilty, että syitä tiamiinin puutokseen voivat olla muutokset ruokinnassa tai muista syistä johtuva pötsin mikrobitoiminnan häiriintyminen, jonka seurauksena pötsissä alkaa muodostumaan tiaminaasia. Tämä taas aiheuttaa aivokuoren solujen tuhoutumista ja lopulta eläimen kuoleman.

Oli niin tai näin, eläinlääkäri päätti kuitenkin antaa tiamiinia suoraan kaulavaltimoon. -Luojan kiitos! Samalla vasikka nesteytettiin, annettiin seleenit, antibioottikuurit sekä kipulääkkeet.
Hoitoa jatkettiin pari päivää. Vitamiinipullokin loppui jo kesken. Tuntui että eteenpäin ollaan menty, mutta se viimeinen askel puuttui, imu.

Joten haettiin vielä lisää tätä B1-ihmeainetta. Pari epätoivoisen piikityskerran jälkeen tapahtui ihme:
-Voilá, vasikka alkoi lipoa huuliaan ja kiertää emäänsä terhakkaasti - ja kas kummaa, kohta oli täysimu päällä!
Kyynel herahti siinä omaankin silmään, työ palkittiin sittenkin! Tuntui siltä kuin valtava säkki olisi pudonnut selästä. Viikko tehtyä työtä, aamulla vasikka ensimmäisenä mielessä, illalla viimeisenä, lukemattomia piikityksiä ja pakkojuottoja.
Korvamerkkejä emme olleet halunneet laittaa vielä rääpäleelle, sanoimme eläinlääkärillekin, että vähemmän ne aiheuttavat kipua sitten kuolleella vasikalla. Olimme kuitenkin ehtineet rekisteröidä ja nimetä vasikan jo aikaisemmin Novaksi.
Tuosta hetkestä lähtien se on ollut:
-Supernova!

Maatilat auki!

-Kuka se olikaan se Facebookin luoja, oliko se joku Zuckerberg Mark tai jotain sinnepäin? Oli niin tai näin, niin hattua pitää nostaa miehelle, joka on tajunnut juuri sen mitä avaruudessa oleskelleet ihmiset ovat kertoneet: ylhäältä ei näy valtioiden rajoja.
Maapallo näyttää avaruudesta katsottuna kuulemma yhtenäiseltä vyöhykkeeltä. Sama ajatus taitaa olla tässä facebook-ajattelussa: ihmiset voivat olla iloisesti kavereita yli rajojen, itseä ei tarvitse ottaa niin vakavasti, etteikö voisi aina tutustua uusiin tyyppeihin.
Tämän tiedon hoksanneena, menin eilen illalla onnellisena nukkumaan.

Olen ollut tämän facebookin, samoin kuin whatsapin ja kaikkien muidenkin sometuspaikkojen suhteen erittäin pelokas. Tietysti kiireinenkin, mutta ennen kaikkea pelokas jakamaan mitään itsestäni tai elämästäni ylipäänsä. Olen myös ajatellut, että ketä jaksaa kiinnostaa meikäläisen pieni elämä. Lisäksi on ollut se pelko siitä, että somettaminen käy stressaavaksi. Entä jos en ehdi olla kelvollinen somettaja?

Tämän päivän Maaseudun Tulevaisuudessa oli artikkeli, joka käsitteli juuri tätä maaseudun työn ja arjen esilletuomista. Jutun päähenkilönä oli Marko Honkaniemi, joka tunnetaan paremmin somesonni-Fransin isäntänä. Markkinoinnin ja viestinnän osaajana hän peräänkuuluttaa maatilojen avautumista yleisölle, sillä avoimuus murtaa myös raja-aitoja.

No näinhän se on.
Eiköhän tässä ole tarpeeksi iso lähtökohta kirjoitella tätäkin blogia, avoimuus.

Täytyy sanoa, että tuskin mistään alasta on niin paljon harhaluuloja kuin tästä maataloudesta. Minulla on punoittanut oikein korvia, kun olen lukenut iltapäivälehtien keskustelupalstoilta maataloutta koskevia kommentteja.
Oman pikaisen mutu-tuntuman mukaan kommenteista suurin osa on ollut jonkin verran tai voimakkaasti maatalousvastaisia. Tosin heti sen traktorimarssin jälkeen mielipiteet iltapäivälehtien keskusteluissa lievenivät, negatiisivia kommentteja näytti olevan enää vain neljännes.

Isäntä aina sanoo, että älä lue niitä, ei niistä tarvitse välittää. En välitäkään, mutta ihmettelen sitä, että mikä on saanut ihmiset ajattelemaan noin agressiivisesti. -Maataloustuet!
On ymmärrettävää, että tämä maatalouden tukipolitiikka saa monen otsalle kohoamaan hikikarpalon, erityisesti kun yhteiskunnassa eletään taloudellisesti tiukkoja aikoja. Sipilän hallituskauden alkaessa ihmeteltiin, miksi maatalous ei osallistu yhteiskuntasopimukseen ollenkaan.

Ensin sananen tuosta maatalouden tukemisesta.

Tällä hetkellä ja koko EU-jäsenyyden ajan, olisi ollut mahdotonta elää pelkillä tuotannosta saatavilla myyntituloilla. Esimerkiksi tämän tilan kohdalla pelkillä myyntituloilla eläminen olisi johtanut lopettamiseen jo ajat päivät sitten.
Vaikka mekin olemme tuottaneet useamman vuoden laadukasta pihvilihaa millä tahansa mittarilla arvioituna, niin se ei olisi pitänyt tätä tilaa pystyssä. Eli systeemi on rakennettu siten, että puolet maataloustulosta tulee markkinoilta ja puolet tukien kautta.
Systeemi on vain sellainen. Siinä ei ole sellaista joustoa, kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, jossa tukien ja markkinoiden osuudet vaihtelevat taloustilanteen mukaan. Eli kun markkinat vetävät huonosti ja maataloustuotteiden hinnat polkevat paikoillaan, kompensoidaan sitä sitten tukipolitiikalla -ja päinvastoin.
Suomalainen sekä yleensä Eu-maatalouspolitiikka on jähmeää ja tämän tietävät myös suuret kotimaiset kauppaketjut. -Miksi maksaa alkutuotannosta liikaa, kun sen voi saada ilmaiseksikin? Hullu ei ole se joka pyytää, vaan se joka maksaa. -Ja mitä ne valittaa, saahan ne tuet!

Sitten vielä sananen tuohon yhteiskuntasopimustalkoolaisuuteen: Tämän tilan kohdalla talkoisiin osallistuminen tarkoitti sitä, että viime vuoden verotuksessa tilan tulot putosivat lähes kolmellakymmenellä tuhannella eurolla verrattuna edelliseen vuoteen. Se oli meille paljon. Piste.

Mutta nyt eletään taas kuin uudestisyntyneet, hulluja kun ollaan! Elämässä pitää olla uskoa nousuun ja parempiin aikoihin. Toisekseen tämä on minusta maailman mielenkiintoisimpia ammatteja.

Taas aletaan tähyilemään Mavin sivuja syksyn tukien maksatusaikatauluista.
Meidän kohdalla niillä maksetaan: paalaukseen käytettäviä käärintäkalvoja sekä paalausverkkoja, polttoöljylaskuja, maan vuokria, maatalouslainan hoitoja, täysrehu- ja kivennäislaskuja, maa- ja lanta-analyyseja, pienkuormaajan pihdit, mutta ei vieläkään niitä ulkomaanmatkoja.
-Perskuta rallaa!

Tasapainoa työstä

Tuossa illansuussa katselin ulkona olevia lehmiä ja vanha ystäväni Britney tuli moikkaamaan minua vesiastialle. Britney oli kovasti hoikentunut sitten eilisen, lantion eteen oli muodostunut oikein kuoppa.
Päässäni alkoi raksuttaa, oliko Britneyllä jossain mahdollisesti vasikka. Tarkistin utareen, -kyllä, etumaiset vetimet olivat puhtaat ja sen näköiset, että joku pikkuveijari on siellä mahdollisesti ruokaillut. Jopa lehmän korvamerkissä oli pieni veripisara, joka voisi olla peräisin poikimisesta tai jälkeisten syönnistä.
Lähdin seuraamaan lehmää, ja toden totta, ulkopihatostahan löytyikin kuiva ja pirteä vasikka. Yllättävän hiljaa Britney tälle kuiskaili, ihan niin kuin kukaan ei saisi tietää jälkeläisen olemassaolosta. Yleensä juuri poikineen lehmän erottaa juuri matalahkosta ääntelystä, mutta tämä parivaljakko oli hiljaista sorttia.
Tiedossa oli, että Britneyn poikiminen lähestyy. mutta niin kuin muutama muukin lehmä, pääsi tämäkin rouva järjestämään meille yllätyksen.
Joka tapauksessa tärkeintä on se, että vasikka ja emo olivat molemmat kunnossa.
Ilta oli jo sen verran hämärtynyt, että päätimme isännän kanssa ottaa vasikan käsittelyyn vasta aamulla. Vasikathan pitää punnita ja korvamerkata. Samalla tulee katsottua sukupuoli ja puhdistettua napatynkä.

Tässä tapauksessa homma on helpommin sanottu kuin tehty!
Tuollainen vuorokauden ikäinen terve vasikka on nopea kuin mikä, ja sen kiinni saamiseksi vaaditaan oveluutta ja ketteryyttä. Vaikka Britneykin on normaalisti leppoisa tyyppi, niin saattaa silläkin pulpahtaa suojeluvaistot esille ja se tekee vasikan kiinniottamisesta vieläkin haastavampaa.
Emolehmien vasikat on pakko korvamerkitä melkein heti syntymän jälkeen tai viimeistään seuraavana päivänä, mikäli aikoo saada ne vielä kiinni. Muunmuassa tätä seikkaa meiltä karjankasvattajilta valvotaan. Tilan kaikilla naudoilla on oltava molemmat korvamerkit asianmukaisesti kiinnitettyinä.

Olen monesti todennut, että tällainen työ näiden isojen eläinten parissa tarjoaa iloa, surua, pettymystä, ylpeyttä ja jännitystä. Ja tosiaankin sitä itsensä voittamista.
En ole haikaillut extreme-harrastusten pariin enää sen jälkeen, kun tulin tänne tilalle. Voin sanoa, että olen kohdannut suoranaista pelkoa joskus näissä tilanteissa, varsinkin alussa. En halua missään nimessä kylvää turhaa pelkoa näitä hienoja eläimiä kohtaan, mutta herkkä eläin saattaa joskus reagoida hyvinkin voimakkaasti ja kokea jonkun tilanteen pahasti uhkaavaksi. Tai sitten toisin päin: herkkä ja kokematon ihminen saattaa joskus reagoida mitättömäänkin ärsykkeeseen, eikä saa pidettyä hermojaan kasassa! Mutta onneksi tätäkin työtä voi oppia.

Varmuus kasvaa kokemuksen myötä ja sen johdosta, kun oppii tuntemaan karjansa yksilöt. Nykyään lehmiin tulee suhtauduttua vähän samalla lailla kuin iloiseen ja uteliaaseen lapsilaumaan. Ainut seikka on vaan se, että ne on vähän isommassa koossa. Ehkä se pelko on jo väistynyt, mutta aina näihin käsittelytilanteisiin saattaa liittyä jännitystä. -Näyttelijänlahjoista on ollut hyötyä, pokka pitää vaikka vastassa olisi äkäinen sonni.
Eikä ole lehmän vika, jos se puolustautuu tai käyttäytyy tottelemattomasti, kyllä vika on useimmiten käsittelijässä ja väärissä tavoissa toimia.

Jos nykymeno ahdistaa tai ajatuksia vaivaa elämisen sietämätön keveys, suosittelen tulemaan vaikka tänne meille töihin. Tai jonnekin muulle maatilalle. Työsarkaa riittää, saat kuntoilla ihan töiden puolesta ja samalla saat kokea sen, että olet ihan rättiväsynyt niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Seuraavana päivänä ajatuksesi ja pääsi ovat kuitenkin taas kirkkaita ja pääset kokemaan maailman mukavinta yhdessäolon tunnetta näiden karvaisten kavereiden kanssa. Tässä voisi olla sitä green care-tyyppistä terapoivaa vaikutusta, josta paljon puhutaan.
Tietysti niin meillä kuin monilla muillakin ns. tehokkailla ja erikoistuneilla aktiivitiloilla on vaikeuksia toteuttaa oikeasti green care-toimintaa, mikäli minä olen sen toiminnan luonteen oikein ymmärtänyt. Tehokkuusvaatimukset sysäävät alleen henkisen hyvinvoinnin tarjoamisen eläinten ja maaseutuympäristön muodossa. Harmi sinänsä!
Olen monesti ihmetellyt juuri tuota dilemmaa, kiire yhdistettynä rauhaan. Paljon pitäisi ehtiä tehdä ja saada aikaiseksi, jotta karjatalous pyörisi ja tästä eläisi. Mutta itse karja pitää rauhallisesta tössyttelystä ja öllöttelystä.
Onneksi on nämä illat, jolloin navetassa on rauha. Saa katsella vasikoiden touhuja. Ja sitä raukeata rehun syöntiä. Ja sitä kun emot huoltavat jälkeläisiään.
Jos tätä olisi enemmän ja laajemmin tarjolla, jäisi monet turhat väkivallanteot tekemättä.

Hyvä paikka elää

Luin tuossa vähän aikaa sitten järkyttävän uutisen alle kolmekymppisen Jimin kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä Helsingin Asema-aukiolla.

Ymmärsin jutusta, että reilu viikko sitten siellä Asema-aukiolla olisi ollut jonkinlainen uusnatsivastarintaliikkeen mielenilmaus, ja siellä tämä ohikulkeva Jimi olisi jostain syystä pahoinpidelty. Tämän seurauksena uhri oli saanut kuolemaan johtaneen aivoverenvuodon. Poliisi oli kuitenkin ehtinyt puhuttaa uhria ennen hänen kuolemaansa, Tällöin syyksi hän oli itse kertonut sylkäisseensä kulkiessaan mielenosoittajien ohitse. Nähtävästi tämä ele oli otettu provosointina.

Poliisilla ei ole täyttä tietoa tapahtuneesta ja he toivovat silminnäkijöiden lausuntoja tapahtuman selventämiseksi. Poliisi kun ei ollut paikalla mielenilmauksessa johtuen siitä, ettei heillä ollut tietoa tapahtuman luonteesta. Joka tapauksessa silminnäkijöiden mukaan vastarintaliikkeen mielenosoittajat eivät tehneet elettäkkän auttaakseen maassa makaavaa Jimiä, vaan yksi heistä jopa videoi tilannetta.

Niin tai näin. Tapaus on kuitenkin ymmärrettävästi järkyttänyt helsinkiläisiä ja muitakin suomalaisia: mihin maailma on menossa? Turvallinen lintukoto sai taas muistutuksen siitä, että maailma on paha.
Ihmisen maailmankatsomus järkkyy ja pelko astuu tilalle. Vanhat muistot nousevat itsellekin pintaan.

Olen itsekin nuoruusvuosinani oleskellut ulkomailla, mm. itänaapurissamme sekä yhdessä Euroopan pääkaupungissa. Olin naivi maalaistyttö, jonka mielestä naisella on yhtäläinen oikeus liikkua mihin tahansa kellon aikaan, minkälaisessa kunnossa tahansa missä tahansa maailmankolkassa, ilman että hänelle voi sattua mitään. Naiseus ei saa rajoittaa ihmisen vapautta tehdä niin kuin itse haluaa. Nainen voi tehdä vähintään samat asiat kuin mies.

Suomut tippuivat kuitenkin maalaistytön silmiltä, kun kerran keskellä ihmisvilinää joutui aseellisen ryöstön uhriksi. Ei riittänyt, että rahat ja arvotavarat vietiin, ja puukon tekemä haava löytyi selästä, vaan pahinta oli se, että kukaan ei tehnyt mitään auttakseen! Ymmärrän että ihmisillä on tuossa tilanteessa pelko joutua samaan liemeen itsekin, mutta itse en olisi voinut olla pelkkänä sivustakatsojana. Sen verran on toisista välittämistä opetettu niin kotona kuin koulussakin.

Tämän seikkailun jälkeen opin arvostamaan Suomea, kotimaata -ei pelkästään sen sananvapautta ja ihmisoikeuksia sekä taloudellista huolettomuutta, vaan turvallisuutta.

Se on turvallisuutta, kun voit lähteä kotiovestasi ulos kadulle, ilman että näet ympärilläsi verilammikoita, jotka kertovat karua kieltään edellisen yön tapahtumista kadulla. Turvallisuutta on se, ettei sinun tarvitse pälyillä ympäristössäsi katulapsijengejä, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain saadakseen vaikkapa tupakan.
Turvallisuutta on se, että voit parkkeerata autosi melkein mihin tahansa paikkaan, ilman että se löytyy palatessa täysin riisuttuna ja ryöstettynä. Turvallisuutta on myös se, että voit kääntyä juttelemaan ihan vieraankin ihmisen kanssa kadulla, ilman että löydät itsesi puhdistettuna ja arvotavarat vietynä takin povitaskusta.

Suomessa on ollut turvallista ja hienoa elää! Täällä on voinut keksittyä elämiseen eikä jatkuvaan pelon alla kyyhöttämiseen.
Mutta totuus on se, että yhtä hyvin kuin nuo vieraslajit -hirvikärpäset ja jättipalsamit- ovat rantautuneet tänne pohjolan perukoille, rantautuu tänne myös muitakin epätoivottavia aineksia. Järjetöntä väkivaltaa, joka kylvää pelkoa, ja vie ihmiseltä pois turvallisen jalansijan. Ja rakkaan pojan, kuten tässä Jimin tapauksessa.

Tässä illansuussa navetassa seuratessani pikkuvasikan ensimmäisiä henkosia ja haparoivia seisomaan nousuyrityksiä, sekä emon hätäännystä pienimmästäkin horjahduksesta, tuntuu että tuo paha maailma ei ulotu tänne asti.

Ja hyvä niin.

Suomen maatalouden tulevaisuudesta

Maaseudun Tulevaisuus-lehdessä käsiteltiin 12. syyskuuta Maatilojen kehitysnäkymät-kyselyn antia.

Minusta kovin uutinen on se, että seitsemässä vuodessa lopettaa lähes joka kolmas tila.
Tämä merkitsee sitä, että vuotta kohti lopettajia on 2260 tilaa. Näin käy siis, jos kyselyn vastauksiin on uskominen. Maatilojen kehitysnäkymät perustuu Gallup Elintarviketiedon kyselyyn ja siihen vastasi viime keväänä lähes 4500 viljelijää, tietää Maaseudun Tulevaisuus kertoa. Mistään pilipalikyselystä ei ole missään nimessä kysymys.
Muistelen, että itsekin saimme kyselyn vastattavaksemme.
En yhtään ihmettele noita kyselyn selvittämiä synkkiä tulevaisuuden näkymiä. Olihan viime vuosi 2015 varmasti vaikeimpia vuosia taloudellisesti maatalousyrittäjille.

Viime vuonna Ukrainan kriisi aiheutti EU-talouspakotteita Venäjälle. Nämä taas blokkasivat suomalaisen maidon ja muidenkin maataloustuotteiden viennin rajan taakse. Samaan aikaan monien maataloustuotteiden hinnat halpuutettiin täällä kotimaassa, ja tämä näkyi taas tuottajille maksettavien hintojen putoamisena. Kauppojen on turha puhua, että ne olisivat kustantaneet halpuuttamisen omista katteistaan. Kyllä me alkutuottajat sen teimme.
Lisäksi tukia leikattiin muutenkin viime vuonna. Huippuna tähän ahdinkoon oli vielä tukimaksujen viivästykset. Kaikilla ei selkä enää kestänyt.

Muistan itsekin, kun lähes jokapäiväinen puheenaihe isännän kanssa oli se, että mikä on se viimeinen niitti, jolloin Ylikankaan tilan pillit pannaan pussiin.
Kipurajaa jouduttiin siirtämään monta kertaa.
Tuntui järjettömältä tehdä hirveästi töitä ja tuottaa mahdollisimman korkealuokkaisia pihvieläimiä lähestulkoon ilmaiseksi. Tai sanotaan, että tuotannon ylläpitämiskustannusten jälkeen käteen jäävä osuus on nolla tai lähellä sitä. Jos olisimme olleet työttömiä, olisimme saavuttaneet samanlaisen elintason kuin olemalla maatalousyrittäjiä 24/7. Eli tämä kuvastanee melko hyvin yleistä tilannetta.
Eikä taloustilanne ollut hellittänyt vielä viime keväänäkään, jolloin kyselyä toteutettiin.
Varmasti monet muistavat Traktorimarssin, jossa maataloustuottajat matkasivat Helsinkiin ja ilmoittivat, että nyt saa maaorjuuttaminen riittää. Jos palkkaa ei saa, niin työstä pitää saada edes sen verran, että pystytään hoitamaan tilan kulut, koska miinusmerkkisellä tuloksella ei kukaan pysty pitemmän päälle elämään.

Tilanne on helpottanut sen suhteen, että tukimaksut alkoivat keväällä ja alkukesästä rullaamaan. Tuotteiden hinnat taas laahaavat pahasti, joten puhtaaseen markkinatalouteen siirtyminen on maataloussektorilla vain puhdasta utopiaa. Meillä lihantuottajilla tuottajahinnat ovat olleet kylläkin laskusuunnassa koko Eu-ajan. Joten tuo Ukrainan kriisi ei tuonut merkittäviä muutoksia talousajatteluun tai investointeihin. Muutenkin on totuttu siihen, että kaikki ylimääräinen karsitaan ja löysät on poistettu jo ajat sitten.
Näin ollen nämä maataloustuet ovat olleet välttämätön elinehto. Niiden avulla on ylläpidetty suomalaista maataloustuotantoa. Ihmetyttää vain tulevaisuuden EU-visiot, joissa tukien osuus pienenee edelleenkin, mutta markkinoilta ei kuitenkaan heru lisää hintaa tuotteista. Millä tuo kuilu sitten katetaan? Onko lihan ja maidon suoramyynti se ainoa ratkaisu? Vai onko ratkaisu sittenkin lähteä maatalouden suur-investointien ja laajentamisen tielle?
Vai koitetaanko jatkaa maataloutta elämäntapaintiaaneina, joille riittää omakohtainen tunne siitä, että tekemämme työ on tärkeää laskematta työtunteja. Vaikka yhteiskunnan tai markkinoiden arvostusta ei tulekaan. Että kunhan vain harrastellaan!

Tuon Maatilojen kehitysnäkymät kyselyn perusteella on tehty johtopäätöksiä, jonka mukaan jäljelle jäävien tilojen peltopinta-alat kasvavat noin kahdellakymmenellä hehtaarilla, tilakoot tulevat siis kasvamaan. Tätä tilakoonkasvatus-piilotavoitetta on tukenut mielestäni mm. suomalainen lomitusjärjestelmä, jossa vuoden alusta tiputettiin sijaisapuoikeus sairastumisten varalta sekä vuosilomaoikeus pois tiloilta, joiden eläinyksikkömäärät eivät olleet riittävän suuret. Emolehmätilan kohdalla raja kulki muistaakseni kuudessa eläinyksikössä. Eli kun yksi eläinyksikkö vastaa neljää emolehmää, tulee sijaisavun saamiseksi eläinmäärän olla yli 24 emolehmää.

Taas tuntuu järjettömältä!
Näitäkin 24:ää emolehmää on ruokittava ja hoidettava päivittäin. Ne poikivat noin yhden vasikan joka vuosi, eli poikimisia on 24 kertaa vuodessa. Lisäksi näille täytyy tehdä rehut ja viljat, mahdollisesti rakentaa aitaukset sekä valvoa poikimiset, punnita ja korvamerkitä vasikat sekä hoitaa sairastuneet.
Ei kukaan jaksa tehdä tätä ilman vuosilomia, jonka pituus on muuten 26 päivää vuodessa per yrittäjä. Puhumattakaan ilman oikeutta sairasloman pitämiseen.
Joku voi sanoa, että kun kerran on yrittäjä, niin hommatkoon omat sijaisensa. Mutta millä rahalla hommaat? Eläintenpito kuitenkin edellyttää jokapäiväistä hoitoa ja työtä. En ihmettele, että juuri nämä pienet tilat lopettavat. Onko niillä muuta mahdollisuutta?

Seuraava askel saattaa olla se, että lomitusjärjestelmä alkaa sulkea ulos myös meitä keskikokoisia tiloja. Samalla tuet saatetaan painottaa niin, että järjestelmä suosii isompia tilakokoja. Kaikki riippuu Eun maatalouspolitiikan päämääristä ja hallituksen päätöksistä. Siihen saakka koitetaan arvostaa itse itseämme ja kiittää omasta hienosti tehdystä työstä. Totuus on kuitenkin se, että tämänpäivän maatalous vaatii todella monipuolista osaamista ja henkilökohtaisia ominaisuuksia, joista tärkeimpänä ovat:
*hyvät hermot
*ja paineensietokyky.

Syntymää ja kuolemaa, osa 2.

Nyt se sitten alkoi, nimittäin lehmien poikimissesonki. Tätä onkin odoteltu.
Vaihdoimme siitossonnia vajaa vuosi sitten, edellisen loukattua jalkansa, ja nyt saadaan nauttia uuden sonnin hedelmistä.

Pirteitä vasikoita tuntuvat olevan; heti emon tissillä! Syntymäpainotkin liikkuvat mukavan pienissä lukemissa, joten tässä vaiheessa kaikki näyttää hyvälle. Ainoa negatiivinen asia on se, että kaikkia lehmiä ei saada laitettua tosiaan näihin mainostamiini De luxe-poikimiskarsinoihin, vaan tilanahtauden vuoksi osa poikii oman ryhmänsä keskuudessa. Tosin alla on näilläkin keltaiset oljet. Olisiko tämä ryhmätila sitten Casual Lounge?
Oli niin tai näin, paikka ei kylläkään ole haitannut tahtia, nimittäin nämä nyt poikineet ovatkin olleet jo iäkkäämpiä ja kokeneempia yksilöitä. Ne osaavat huolehtia jälkikasvustaan.
Taas voidaan vetää rinnastus omaan elämään; kolmen lapsen äitinä esikoisen syntymä oli mullistava kokemus. Epävarmuutta oli, kasvatusneuvoja sateli ja hulluuteen asti koitin toimia niin kuin ideaaliäidin kuului toimia.
Kolmannen lapsen jälkeen ensireaktiot ovat vaimentuneet ja kas kummaa -ulkopuoliset neuvot loppuneet -vai liekö niille tullut jo kuuroksi. En ole ainakaan havainnut ohjeiden antajia ympärilläni. Kaikesta päätellen varmuus on kasvanut lastenhoitoon ja -kasvatukseen. Samalla lailla itsevarmuus vasikan hoidossa näkyy näillä puolenkymmentä kertaa poikineilla tantoilla.
Ei ole pelkoa siitä, että joku arvokkaampi ja isompi yksilö omii pienemmän ja epävarmemman lehmän jälkeläisen itselleen.

Minusta tuntuu, että  terve itsevarmuus ja sen osoittaminen on yleensäkin kova juttu näitä nautaeläimiä käsitellessä. Käsittelyyn törmää päivittäin, sillä emolehmät liikkuvat vapaina.
Nämä Limousine-rotuiset nautaeläimet ovat luonteeltaan rauhallisia, mutta kuitenkin villimpiä kuin tavanomaiset lypsylehmät ainakin mitä tulee suhteessa käsittelyyn. Vaikka meillä touhutaan paljon lehmien ja erityisesti vasikoiden kanssa, on tottuminen ihmiseen eri tasolla kuin lypsylehmällä, jonka kanssa ollaan läheisesti tekemisissä useita kertoja päivässä lypsyn ja muiden hoitotoimenpiteiden muodossa.
Ihmisen täytyy herättää luottamusta olemuksellaan lehmien joukossa, jotta ne voivat olla tilanteessa rentoja ja neutraaleja.
Uskon että tähän tilanteeseen päästään olemalla näiden elikoiden kanssa, tutustumalla ja seuraamalla niiden keskinäistä käyttäytymistä muistaen, että ne ovat eläimiä. Ja ennen kaikkea olemalla itse rauhallinen.
Kokemuksemme mukaan naudan kesyttäminen ei ole pelkkää paijaamista ja silittämistä, vaan tähtäämistä siihen, että sitä on jatkossa helppoa siirtää ja liikutella. Pilalle hellitty lehmä tunkee päänsä ihmisen kainaloon, sen pakoetäisyys suhteessa ihmiseen on olematon. Sitä voi olla melkein mahdotonta käsitellä, kun terve kunnioitus ihmiseen on hävinnyt.

Itse tunnen saavani lisää itsevarmuutta ja rauhallisuutta niinkin pienellä seikalla kuin ajokepillä. Nämä ajokepit ovat niitä oransseja keppejä, joita jokainen on nähnyt teiden varsilla. Kun niitä on molemmissa käsissä, on lehmän siirtäminen isommankin porukan keskeltä helppoa. Niillä kun voi ohjailla lehmän kulkua molempiin suuntiin. Lisäksi niillä saa aikaiseksi tarvittavan hajuraon käsittelijän ja käsiteltävän välille. Korostan vielä, että näitä kepukoita käytetään eläimen ohjaukseen.

Ja sitten niillä on tämä turvallisuusfunktio, suojata ihmistä. Vaikka eläin on kuinka rauhallinen ja hyvähermoinen, saattaa sekin säikähtää tai muuten tulla vähän liian liki. Joskus isompi eläin saattaa kiusallaan puskea pienemmän eläimen ihmisen päälle.
Onhan näitä läheltäpiti-tilanteita ollut!
Jokainen voi miettiä haluaako saada kenties lähes tuhatkiloisen ystävän syleilyynsä? Vai olisiko se ollut helposti estettävissä pienellä ajokepin antamalla hajuraolla.

Maataloustyö on rankattu yhdeksi tapaturma-alttiimmista töistä Suomessa. Rakennustyöt taisivat yltää melko korkealle myös samaisella listalla. -Ja muualla maailmassa kaivostyöt. Meillähän kaivokset toimivat korkeiden turvallisuusstandardien mukaan, joten suomalaisissa kaivoksissa on turvallista työskennellä.

Tästä päästään työturvallisuusteemaan. Tätä aihetta saatan käsitellä tulevaisuudessa enemmänkin.

Maataloudessa ollaan jatkuvasti tekemisissä ei pelkästään isojen eläinten, vaan myös isojen raskaiden koneiden ja laitteiden kanssa. Lisäksi löytyy pölyt, kemikaalit, ammoniakit ja monet muut ihmisen terveyttä uhkaavat partikkelit.
Tähän cocktailiin kun lisätään pitkät työviikot ja erityisesti kesäaikaan pitkät päivät, on soppa valmis. Työturvallisuutta uhkaa väsymys.
Jos kuljetusalalla on ajopiirturit ja työaikaseurannat, niin maataloudessa niitä ei tunneta, ainakaan vielä. Ketään ei kiinnosta, oletko ollut kolmatta vuorokautta traktorin ohjaimissa rehun teossa. Ja sen päälle aamulla navettaan. Samoilla silmillä.

-Voin vakuuttaa, että ainakin kompastumisilta ja päänkolautuksilta ei tässä väsymystilassa pysty välttymään!
Omakohtaisesti voin laittaa ainakin yhden polven eturistisiteen katkeamisen juuri tästä väsymyksestä johtuvaksi työtapaturmaksi. Tosin tästä on jo useampi vuosi aikaa ja polvi on kyllä ehtinyt siitä kuntoutua. Tekevälle sattuu.
Toivotaan kuitenkin, että selviäisimme näistä tilanteista pelkillä ärräpäillä. Vahinkoja ei voi ruveta pelkäämään. Se on sama kuin lopettaisi sitten koko touhun.

Syntymää ja kuolemaa, osa 1

Huomenna tulee teurasauto. Kaksi lehmää lähtee auton kyytiin, joista toinen on kohta 14-vuotias rouva, hyvä pitolehmä, ja toinen vasta kerran poikinut lehmä.
Ensin mainittu poistetaan luonnollisesti jo korkean ikänsä vuoksi ja tämä jälkimmäinen erittäin ambivalentin luonteensa vuoksi. Häilyvän, välillä jopa vihaisen luonteen lisäksi ongelmana on ollut tiukka poikimatausta.
Kaikista Limousin-hiehoista ei tule hyvää emolehmää, kuten meistä naispuolisista ihmisistäkään ei kaikista ole äideiksi.
Hyvä emolehmä pystyy poikimaan itse. Se hoitaa jälkeläisensä hyvin ja asettaa sen etusijalle varsinkin vasikan elämän alkutaipaleella. Hyvällä emolehmällä on tietysti hyvin maitoa sekä vetimet sen malliset, että ne soveltuvat hyvin vasikan imemiseen. Lisäksi utare ei saa olla repsahtanut liian alas, sillä vasikan on vaikea päästä kovin matalalle. Hyvällä emolehmällä myös terveys kestää, ei tapahdu kohdunulostuloja tai muitakaan insidenssejä. Lisäksi sen pitää pystyä pitämään kunnostaan huolta myöhemminkin ja palautumaan parempaan kuntoluokkaan myös vasikan vieroituksen jälkeen.

Sitten seuraa melkein tärkein ominaisuus: hyvän emolehmän tulee luottaa ja hyväksyä hoitajansa joka tilanteessa. Vihaisen ja tiukasti vasikkaansa vartioivan lehmän kanssa on riskialtista toimia. Vaikka itse hyväksyisin tiettyyn rajaan asti menevän oman jälkeläisen puolustamisen, niin päälle lehmä ei saa missään nimessä käydä. Mielestäni hyvä emo ei saa olla liian kuuma, vaikka joskus hyviin emo-ominaisuuksiin on korreloitu juuri tämä sitkeä vasikan puolustaminen. Kyllä kelvollisesti vasikkansa hoitava emolehmä voi olla myös kiltti.

Toki poikimiset vaihtelevat samankin yksilön eri vuosien poikimisten välillä ja pienet hormonimyrskyt sallitaan emon käyttäytymisessä. Lähtökohtana on kuitenkin mukava ja leppoisa lehmä myös heti tuoreeltaan poikimisen jälkeen, jolloin agressiiviset piirteet yleensä esiintyvät vahvimmin.
Paljon vaaditaan ominaisuuksia hyvältä emolehmältä. Onneksi meitä naisia ei sentään rankata ennen mainittujen kriteereiden pohjalta!

Niin, tuo 13-vuotias Ulla oli juuri tuollainen sitkeä puurtaja, jolta taidettiin saada yli kymmenen elävää vasikkaa. Nuorempana Ullalla oli taipumuksena huolehtia myös muiden vasikoista. Se saattoi jäädä laitumelle yksin ja ainoana lehmänä pelkästään kaitsemaan muista erillään olevaa vasikkalaumaa. Vaikka muut mammat huojentelivat jossain laitumella ja jättivät vasikkansa kuka minnekin, oli Ulla aina kymppinä katsomassa lapsukaisten perään ja huolehtimassa niitä takaisin navettaan.
Sittemmin, kun Ullalle alkoi kertyä jo ikää, ei se viitsinyt enää olla toisille babysitterinä, vaan mieluummin se öllötteli oloneuvoksena pihaton oljissa tai päivysti vakiopaikallaan ovella kohti laidunta. Hovimestarin tavoin se osoitti tulijoille, että kuka on kuka ja kenen paikka löytyy mistäkin.

Ulla oli kuin viini; se parani vanhetessaan. Nuoruuden arkuus vaihtui seesteiseen maailmannaiseen. Särmät pehmenivät ja tietynlainen huumori astui tilalle. Tuntui että ystävystyin Ullan kanssa vasta nyt vanhemmalla iällä. Ehkä meissä oli jotain samaa.
Karjaan jäi kolme Ullan tytärtä. Näin ei Ullankaan geenit pääse sammumaan, vaan tulossa on entistä uutterampia vasikanhoitajia.
Siitäkin huolimatta huomenna on edessä vaikea päivä.

Navetan aamutoimet

Avaan tutun navetan oven. Haju on raikas, eikä ollenkaan enää raskas tai tunkkainen. Kiitos siitä kesällä tehdyn ikkuna- ja ilmastointihormiremontin. Myös äänimaailma on hiljentynyt, kun saimme samalla poistettua vanhan ilmastointikoneen.

Hereillä olevat vasikat katsovat tulijaa, ja kun huomaavat minut tutuksi, alkavat päät pilkistellä kohti ruokintapöytää. Osa porukasta kuitenkin nukkuu, eivätkä ne kiinnitä minuun mitään huomiota.

Sama tilanne pihaton puolella; osa lehmistä jatkaa vain uniaan. Sitä vastoin toisella puolella ollaan kyllä jo kovasti hereillä. Igor-sonni päivystää tiiviisti aidalla ja ynisee. Tästä voin päätellä, että yksi lehmä on härillään. Täytyy keskustella isännän kanssa myöhemmin siitä, että tilataanko tyttöselle siementäjä vai päästetäänkö se Igorin luo.
Samalla tutkin tilanteen odotettavissa olevien poikivien lehmien osalta ja totean, että yhdellä lehmällä on vasikointi todennäköisesti lähestymässä ja se pitää ottaa erilleen poikimakarsinaan.

Pyrimme ottamaan jokaikisen yksilön omaan poikimakarsinaan joitakin päiviä ennen poikimista. Aina arviointi ei kyllä osu ihan nappiin, kun jokaisella lehmällä on oman näköiset merkit habituksessaan, ja erityisesti hiehojen osalta ulkoiset merkit saattavat olla hyvinkin epäselvät. Koitamme kuitenkin saada järjestettyä jokaiselle mammalle oman private-bungalovin tämän tärkeän hetken onnistumiseksi. "Synnytysklinikan" palveluihin kuuluvat:
*oma rauha
*paksulti kuivaa olkea sisältävä vedoton ja lämmin karsina
*hyvää ja hienolaatuista rehua
*jauhoannos
*suolakivi ja magnesium-ämpäri
*yksityinen waterbar
**lisäpalveluina tarvittaessa vetoapu synnytyksessä
**lämpöliivit vastasyntyneelle sekä lämpölamppu
***extrana vielä lämpöpuhallin sekä paksuja villapeittoja
***käytössä myös eläinlääkäri

Näillä viiden tähden "All Inclusive-palveluilla" pyritään helpottamaan pikkuvasikan ensimmäisiä päiviä emon kanssa ja varmistamaan, että kaikki on kunnossa. Samalla emo saa rauhassa keskittyä vasikan hoitoon ilman, että sen tarvitsee väistää tai muuten ottaa huomioon muita lajitovereita.
Varsinkin hiehoille ensimmäinen poikiminen voi olla stressaava kokemus. Näillä toimenpiteillä pyritään luomaan mahdollisimman mukavat olosuhteeet leimautumisprosessiin oman vasikan kanssa, Tällä myös estetään se, että vanhemmat ja kokeneemmat emot eivät omi vastasyntynyttä hiehon vasikkaa. Senkin ne mammat saattavat tehdä!
Noin neljäntenä päivänä parivaljakko saa muuttaa muun lauman mukaan tietysti sillä edellytyksellä, että kaikki on kunnossa. Vasikan pitää imeä, olla virkeä ja pirteä, samoin emon täytyy olla hyvissä ruumiin ja sielun voimissa. Ja yleensä kaikki meneekin mukavasti. Ei muuta kuin Bon Voyage!

Tässä välissä haluan sanoa sanasen kaikille niille, jotka ovat ehkä liittäneet suomalaiseen tehomaatalouteen tietynlaisen kylmyyden ja piittaamattomuuden eläimiä kohtaan. Omakohtaisesti on todettava, että tilamme elää pääsääntöisesti juuri tällä vasikkatuotoksella. Vasikan elämänalun laiminlyönti pilaa myös oman talouden ja vaikuttaa tilan taloudelliseen kannattavuuteen negatiivisesti erittäin merkittävästi! Yhtään vasikkaa ei olisi varaa menettää.

Summa summarum: Jotta emolehmätila on tässä yleisessä taloustilanteessa edes jotenkin elinkelpoinen, on se tehtävä vain ja ainoastaan parasta eläinlaatua.
Hyvän vasikkatuotoksen onnistuminen on avain edes kohtuulliseen toimeentuloon. Tähän päästään panostamalla eläinten tarpeisiin ja hyvinvointiin laskematta omia työtunteja, mutta ennen kaikkea suurella sydämellä ja kunnioituksella eläintä kohtaan. Tämän tietää jokainen, joka vakavissaan harjoittaa tämän päivän karjataloutta. Se on paljon vaadittu, eikä eläinten hyvinvointi tule missään nimessä myöskään ilmaiseksi.

Aamunavetointi pitää sisällään eri eläinryhmien yksilöllisen ruokinnan sekä kuivituksen.
Rehuina käytetään paalirehua, joista osa on hienompaa ja osa karkeaampaa heinää. Pääsääntöisesti nuorimmat ja vastapoikineet saavat parasta evästä ja muut sitten sitä karkeampaa rehua.

Rehunjako hoidetaan ystävällisellä apurilla, pienkuormaajalla. Silloin harvoin kun sattuu tilanne, että pienkuormaajaan on yllättäen tullut jokin vika ja se on hetkellisesti toimintakelvottomassa kunnossa, muistaa tämän oivallisen työvälineen merkityksen. Jakaessa rehut käsin talikon ja kottikärryn avulla, tuntee elävänsä. Hatunnosto vanhoille maatyöläisille!

Tänään kuitenkin niin kuormaaja kuin muutkin laitteet toimivat niin kuin pitääkin.
Ja mikä tärkeintä, eläimet vaikuttivat olevan tyytyväisiä sekä aitaukset kunnossa. Näillä mielin on helppo jatkaa päivän muissa askareissa.

Lyhyt esittely

Blogini on edennyt jo kolmanteen postaukseen, joten pieni taustoitus lienee paikallaan.

Olemme keski-iän kynnyksellä oleva maanviljelijäpariskunta Pohjois-Pohjanmaalta. Puhun tarkoituksella me-muodossa, sillä tätä yritystä ei olisi ilman meitä molempia. Molempia tarvitaan. Molemmilla on omat työnsä ja roolinsa tässä yhteisprojektissa. Meillä on yhteinen tavoite -laadukkaiden Limousin-nautojen tuottaminen.
Sitten meillä on perhe; kolme alaikäistä lasta. Tässä projektissa on tarkoituksena tuottaa ja kasvattaa kohtuullisen täysipäisiä ja yhteiskuntakelpoisia yksilöitä. -Ja voin todeta, että tämä jälkimmäinen projekti on vielä vaativampi kuin tuo ensin mainittu!

Pääasiallisena tapahtumapaikkana tässä blogissa on Ylikankaan tila. Tällä nimenomaisella tilalla on ollut jo yhden sukupolven tarina, nyt jatketaan tätä toista. Olen tullut tänne miniäksi, eli tilan juuret löytyvät miehen suvun puolelta. Isännän sukujuuria on tutkittu 1500-luvulle asti ja ajan mukaan maanviljelystä on harjoitettu suvussa hyvinkin voimakkaasti. Historian saatossa kantatilaa on lohkottu ja jaettu. Tämän huomaa edelleenkin lukuisien paikkakunnalla asuvien sukulaisten muodossa.

Itse olen joutunut kulkemaan elämässäni pidemmän tien löytääkseni tänne. Saatan viitata joskus myöhemmissä blogeissani näihin kokemuksiin, mikäli ne ovat relevantteja nykyhetken kannalta.
Sanottakoon kuitenkin lyhyesti, että aikaisemmat opiskeluni, harrastukseni tai muut kiinnostuksen kohteeni eivät ole kuin korkeintaan hipaisseet maataloustyötä sekä siihen liittyvää kestävää elämäntapaa. Isältä pojalle.

Tämä Limousin-emolehmä-karjanpito on siis perheemme pääasiallinen toimeentulon lähde. Limousin-rotu palvelee erinomaisesti lihantuotantoa, sillä lihasta näissä kavereissa totisesti piisaa. Jopa naaraspuolisesta lehmästä löytyy yli puolet pelkkää lihasta suhteutettuna koko elopainoon. Sonnien lihansaanto voi olla yli 60:n prosentin luokkaa koko elopainosta. Aikuisen Limousin-eläimen painohaarukka oli muistaakseni 850:sta kilosta 1200:aan kiloon riippuen siitä onko lehmä vai urospuolinen sonni. Tässäkin on tietysti yksilöllisiä vaihteluita.

Onneksi nämä järkäleet kuuluvat saaliseläimiin, kuten esimerkiksi hirvet ja peurat. Tällöin pakeneminen on luontevin tapa suojautua saalistajilta. Ajatelkaa vain vaikkapa tuhatkiloista sutta! Millainen hirviö se olisikaan. Voisimmeko kasvattaa pihatossamme sataa tonnin painoista sutta ja pysyä hengissä iltaan asti?

Nauta on siis arka eläin ja lisäksi joukkosielu. -Ja hyvä niin. Se pyrkii välttämään ja väistämään ikäviä asioita viimeiseen asti. Usein ihmistä on vaikea ymmärtää naudan silmin, mutta totutut kaavat ja rutiinit sekä tutut hoitajat pitävät käsittelyn kohtuullisen helppona. Kiirettä ei saisi olla!

Lisäksi naudat toimivat hyvin hierarkkisesti; vanhimmat ja voimakkaimmat yksilöt ovat yleensä korkeimmissa asemissa laumassa. Tietysti tähän vaikuttavat myös tuotosvaihe (esimerkiksi onko vasikka hoidettavana), terveydentila sekä muut yksilölliset ominaisuudet. Mikäli naudalla on poliitikon kykyjä, saattaa se nousta ylemmäksi hierarkiassa kuin pelkän voiman ja koon avulla. Samat säännöt pätevät siellä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Pelkkä kyynärpäätaktiikka ei aina riitä!

Sanoisin, että tällaiset yhteiset työprojektit, kuten maanviljelys kaikkineen, voisivat olla pelastus monille nykyihmisille, jotka nääntyvät pitääkseen parisuhteensa ideaalisen onnellisina. Se voisi olla helpotus niille, jotka tavoittelevat suhteeseensa tuoreuden tuntua hinnalla millä hyvänsä. Pelastus ihmisille, jotka koittavat seurata median luomaa parisuhteen toimivuus/toimimattomuusmallia.
Koska tässä työssä, tällaisessa elämänmuodossa ja tässä yhteisessä projektissa ei kerta kaikkiaan ole aikaa miettiä sellaisia asioita!

Navetan iltakäynti

Käyn tekemässä navetassamme iltakäynnin vuoden jokaisena päivänä, ellen ole sairas tai matkoilla. Toisinaan isäntä käy tarkistamassa, että kaikki on hyvin.
Kun lehmän poikiminen lähestyy, saa iltakontrolli vielä suuremman merkityksen. Silloinhan varmistetaan lehmän vointi ja koitetaan tarkkailla mahdollisia tulevan poikimisen merkkejä eli muutoksia lehmän ulkoisessa olemuksessa sekä havainnoidaan muuta poikkeavaa käyttäytymistä.

Tänä iltana ei ollut odotettavissa poikimisia. Tosin poikivia emoja on kohta rykelmässä ihan jonoksi saakka. Mutta annetaan niiden vielä odottaa!

Tänä iltana sain vihdoin vieroitetuksi kohta viisikuisen Limousin-vasikan nimeltä Nobody. Nobody ei todellakaan jäänyt tuntemattomaksi, vaan tyttösen habitus erottui muista vasikkajengiläisistä reilulla kahdensadan viidenkymmenen kilon painollaan.

Näin Nobody pääsi muiden neiti-ikätovereiden kanssa samaan karsinaan. Huomenaamulla on konsertti viimeistään valmis; äiti huutaa tytärtään ja tytär äitiään. Onneksi lähitienoon asukkaat eivät moisesta hätkähdä. Voisihan olla, että joku asiaa tuntematon saattaisi tehdä vaikka eläinsuojeluilmoituksen.

Nautaeläinhän on normaalisti hiljaa. Se ääntelee ainoastaan silloin, kun sillä on painavaa asiaa tai jopa hätä. Vieroituksessa tämä nautaeläin saattaa huutaa äänensä käheäksi. Mutta yleensä tragedia unohtuu parissa päivässä.

Muutoin illalla lisätään kuivikkeita, rehuja sekä jauhoja tai täysrehua sitä tarvitseville, pestään vesikuppeja ja tehdään muita valmistelevia asioita seuraavaa päivää varten. Suljetaan navetan ovi ja mennään tupaan lämmittämään huoneita.

Samalla voi kuulostella, josko isäntä saapuisi traktorillaan pihaan rehun niittohommista. Näin syksyllä työpäivät venyvät herkästi, kun perustöiden lisäksi on rehun tekoa, oljen paalausta kuivikkeiksi sekä vielä näiden satojen paalien ajoa kotiin pois pelloilta. Toivottavasti ilmat suosivat!

Maataloutta ei tunneta

Ajatellaan, että se on jotain junttien elvistelyä isoilla traktoreilla tai sitten se on nostalgista fiilistelyä heinälatoromantiikasta mustavalkoisin värein siivitettynä. Siihen liitetään isot EU-tukipotit, hömppäheinän viljelyt ja muut näennäistoiminnat. Lisäksi joulun alla alkaa uutisoinnit lähinnä saparoeläimiin kohdistuvista kaltoinkohteluista,
Tai sitten se on pelkää ruuantuotantoa. 
Siitä ei ole mitään mielipidettä.
Kun on pakko syödä elääkseen.

Kaupungistuminen eli muutto maalta kaupunkeihin tapahtui jo puoli vuosisataa sitten. On ymmärrettävää, että harvalla on enää kokemusta maatalouden töistä ja elämänmuodosta. Ja niillä, jotka muistavat tuon agraariyhteiskunnan ajan maatyöläisyyden, ei ole taas mitään hajua EU-ajan maatalouden muutoksista.

Olen monesti ajatellut aloittavani tämän blogin kirjoittamisen. Mutta kun ei ole ollut aikaa!
Tuskin sitä on ruhtinaallisesti nytkään; töiden määrä on säilynyt vähintään ennallaan, mutta palo on kasvanut sisäisesti niin suureksi, että haluan omalta osaltani valottaa elämäämme Limousin-karjankasvattajana. Minulla on asiaa!
Toisekseen olen huomannut kuinka kiireisiä muut maatalousyrittäjät yleisesti ottaen ovat, kuinka vähän heillä on aikaa tai aina haluakaan kertoa omista töistään tai asioistaan -edunvalvomisesta puhumattakaan. Tähän on tultu: Kaverit pysyvät hiljaa, kun on kädet täynnä työtä ja muutama isohko harkitsematon investointi tehtynä painamassa takaraivossa valveilla ja alitajunnassa öisin.

Huolimatta näistä vaikeista ajoista, tämä blogi on kurkistus suomalaisen emolehmäkasvattajan mielenmaisemaan. Ehdottomasti tavoitteena on, että tämä Limousin-elämää-blogi välittää suomalaisen karjankasvattajan ja maanviljelijän innokkuuden sekä arvostuksen niin omaan työhönsä kuin elämänmuotoonsa.