Joskus käy niin, että johonkin eläimeen suopuu jollain tapaa ehkä vähän enemmän kuin johonkin toiseen. Se voi olla jokin piirre eläimen luonteessa, sen tavassa katsoa ja liikkua, tai siinä kuinka se suhtautuu toisiin lajitovereihin tai ihmisiin. Tai taustalla voi olla harvinainen selvitymistarina, kuten tällä vasikalla, josta haluan kertoa.
SuperNovan tarina
Oltiin kesän kynnyksellä, aurinko lämmitti jo ilmaa ja kullerot alkoivat kukkia.
Aamuyöstä kokenut emolehmä oli tehnyt pirteän poikavasikan, joka juoksenteli jo aamulla villisti pitkin navetan käytäviä. Vasikka ohjattiin kärsivällisesti takaisin emonsa luo, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta se ei vain alkanut imeä. Vaikutti siltä, että sitä ei kiinnostanut tämä emon tarjoama ruokapuoli ollenkaan. Se vain tähyili karsinasta ulos ja kömpi sieltä tämän tästä pois. Emokin alkoi olla ihmeissään.
Seurattuamme aikamme tätä onnetonta touhua, päätimme aloittaa juoton niin sanotulla pakkoletkulla.
Onneksi pakastimesta löytyi pakastettua ternimaitoa -kiitos auttavaisten naapureidemme. Emolehmätilallahan harvemmin lypsetään lehmiä, joten laihat olisivat olleet vasikan eväät ilman naapurimme lypsytilan apua.
Vasikan ottaminen erilleen emon luota ei ole aina kovin helppoa, ei myöskään tässä tapauksessa. Emo vahti rääpälettään kuin haukka konsanaan. Mutta oveluudella ja ohralitisteämpärillä saatiin lehmän huomiota siirrettyä sen verran, että vasikan riisto karsinasta saatiin onnistumaan.
Vasikka kunnolla kiinni, letku suuhun ja kurkkuun, ja sitten varovaista juottoa. Tällä epelillä olikin voimaa rimpuilla. Tuntui, että suoranainen hyperaktiivisuus vaivaa lapsukaista.
Tällä menettelyllä etenimme muutaman päivän: kolmesti päivässä pakkoletkujuottoa ja taas vasikan palautus emonsa karsinaan. Ja aina vaan tuloksettomasti. Vasikka ei halunnut imeä.
Lopulta aloimme olla huolissamme itsekin. Juotosta huolimatta poikanen alkoi kuihtua. Olin näkevinäni samentumaa ja katseen hitautta toisessa silmässä. Se alkoi maata enemmän ja enemmän. Lisäksi sen makuuasento oli vähän erikoinen; kyljellään, pää taakse vedettynä. Hälytyskellot soivat taas päässäni. Eläinlääkäriä tarvitaan.
Tässä vaiheessa pojalla oleva tauti oli jo edennyt niin pitkälle, että se vain ripuloi kuumeisena ja näkö oli lähtemässä kokonaan. Näytti siltä, että se sai välillä kramppeja jalkoihinsa. Kuulostaa siltä kuin tässä olisi mennyt viikkoja, mutta tosiasiassa tässä touhussa meni joitakin päiviä. Tuollaisen pikkuvasikan vointi vain muuttuu dramaattisesti ihan tunneissa; aamulla juostaan, illalla kuollaan. Tauti oli siis kova.
Mielessämme kävi moneen kertaan, että onko armollisempaa päästää olento kärsimyksistään. Mutta mielessäni pyöri tauti, johonka olisi lääkkeet olemassa, kun vain saataisiin eläinlääkäri nopeasti paikalle.
Potilas makasi kuumissaan eristettynä omassa hoitokarsinassaan, kun eläinlääkäri ajoi pihaan. Selitimme asian lääkärille ja heitimme ilmaan epäilyksemme taudista, B1-vitamiinin puutostaudista eli aivokuoren kuoliotaudista tai CCN-taudista. Se oli lääkärin mukaan mahdollinen, mutta harvinainen näin nuorilla vasikoilla.
Tarkkaa syytä tälle taudille ei osata sanoa. On epäilty, että syitä tiamiinin puutokseen voivat olla muutokset ruokinnassa tai muista syistä johtuva pötsin mikrobitoiminnan häiriintyminen, jonka seurauksena pötsissä alkaa muodostumaan tiaminaasia. Tämä taas aiheuttaa aivokuoren solujen tuhoutumista ja lopulta eläimen kuoleman.
Oli niin tai näin, eläinlääkäri päätti kuitenkin antaa tiamiinia suoraan kaulavaltimoon. -Luojan kiitos! Samalla vasikka nesteytettiin, annettiin seleenit, antibioottikuurit sekä kipulääkkeet.
Hoitoa jatkettiin pari päivää. Vitamiinipullokin loppui jo kesken. Tuntui että eteenpäin ollaan menty, mutta se viimeinen askel puuttui, imu.
Joten haettiin vielä lisää tätä B1-ihmeainetta. Pari epätoivoisen piikityskerran jälkeen tapahtui ihme:
-Voilá, vasikka alkoi lipoa huuliaan ja kiertää emäänsä terhakkaasti - ja kas kummaa, kohta oli täysimu päällä!
Kyynel herahti siinä omaankin silmään, työ palkittiin sittenkin! Tuntui siltä kuin valtava säkki olisi pudonnut selästä. Viikko tehtyä työtä, aamulla vasikka ensimmäisenä mielessä, illalla viimeisenä, lukemattomia piikityksiä ja pakkojuottoja.
Korvamerkkejä emme olleet halunneet laittaa vielä rääpäleelle, sanoimme eläinlääkärillekin, että vähemmän ne aiheuttavat kipua sitten kuolleella vasikalla. Olimme kuitenkin ehtineet rekisteröidä ja nimetä vasikan jo aikaisemmin Novaksi.
Tuosta hetkestä lähtien se on ollut:
-Supernova!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti